Follywood

Faridpur

Puristan toisella kädellä punaisen tekonahkapenkin reunaa ja painaudun tiiviimmin kuomun suojiin.

- Ti-taa-daa-ti-da-daa-DAA, ujeltaa kuorma-auto korviahuumaavasti. Tata porhaltaa ohi sellaista vahtia että pöly lentää ja riksa, jonka kyydissä istun, heilahtaa sivuttaissuunnassa. Hiekka rahisee hampaissani. Nostan sarin atchol-helmaa tiukemmin kasvojani vasten kun ylitämme sillan.Yritän olla hengittämättä. Ei ole satanut kahteen kuukauteen. Joessa lirisee haiseva vesi, lapset nauravat ja pesevät mutavedessä aarteitaan, laihoja lehmänkantturoitaan. Keltainen Tata-rekka on jo kaukana riksameren takana, mutta näen yhä sen vinossa keikkuvan lastin: Tata on lastattu vihreillä banaaneilla, mutta juuttinaruista pujoteltu nyöriseitti pitää banaaniläjän kyydissä.

Tien sivussa valkoinen pyhä lehmä pureskelee sokeriruokoa mahanahka roikkuen. Riksakuski kilisyttää kelloaan ja polkee lungin helmat hulmuten. Riksoja on satoja, ei turhaan Faridpuria kutsuta Riksapuriksi.

- Nambo, sanon kuskille ja tyrkkään 3 takaa kuskin kouraan. -Dhonnobad, kiitos. Kuski tyytyy rahoihinsa eikä edes yritä venkoilla vastaan. Minulta enää kymmenenkertaista hintaa pyydetä, sillä minut jo tiedetään: se on sen suomalaisen Missionin johtajan vaimo (täällä nainen ei ole ihminen vaan aina jonkun vaimo tai tytär) mutta tämä nainen onkin suomalainen nainen, joka ei ole niin vain höplästä vedettävissä. Tämä nainen väittää vastaan sujuvalla bengalin kielellä ja osaa tinkiä kuin mies ikään.

Nostan sarinhelmaa laskeutuakseni riksasta alas. Onneksi katson alas, sillä minulle jää nanosekunti aikaa päättää astunko lehmänläjään vai johonkin mikä muistuttaa kovasti rotan raatoa. Valitsen raadon, se on sentään kuivunut, eikä jää sandaalinpohjaan kiinni.

Pujottelen basaarin kapeita kujia. Basaari on kuin labyrintti, kaksikerroksisten enemmän tai vähemmän rähjäisten talojen keskellä oleva muurahaispesä. Pikku putiikkeja on vieri vieressä, kaupoissa myydään laukkuja, kankaita, kenkiä, sareja, vaatteita, astioita, mausteita, hedelmiä, kattiloita, työkaluja, sähkötarvikkeita, cd-levyjä, koriste-esineitä, Batan varvastossuja, kenkiä.

Räätäli polkee polkusingeriään tutulla paikallaan puun alla basaarin keskellä olevalla aukiolla. Räätäli hymyilee minulle leveästi paljastaen betel-lehden punaiseksi värjäämät harvat hampaansa ja kysyy vointiani -Kämon atchen, sister! -Bhalo, bhalo, vastaan. Basaari kuhisee väkeä, kaikki miehiä. Olen kuin valkoinen huutomerkki vaaleissa hiuksissani, mutta minuun suhtaudutaan kunnioittavasti, saan kiertää putiikkeja rauhassa. Tällä kertaa metsästän vessapaperia, jota myydään yksittäispakattuina muovikääreessä. Tai siis jos myydään. Faridpurissa vessapaperi on harvinaista kauppatavaraa. Yleensä länsimaiset ylellisyydet (pästöroitu maito, vessapaperi, hillo tai murot) ostetaan Dhakasta Kemal Ataturk Avenuen Supermarketissa, jossa myydään jopa vauvan pilttiruokia.

Tulen basaarin ruokaa myyvään osaan, tarjolla on ananasta, banaaneja, perunoita, sipulia, porkkanoita, suolaa, sokeria, riisiä, munia... Kanat kaakattavat puisissa häkeissä. Mausteita myydään suurissa kasoissa; punaista chiliä, keltaista kurkumaa, ruskeaa juustokuminaa, korienterin siemeniä, kaardemummaa, neilikkaa. On kuuma, tuoksut leijuvat raskaana ilmassa. Kasat ovat pyöreissä koreissa maassa, turbaanipäinen mies huitoo kärpäsiä maustekekojen ympäriltä, mutta ei välitä torakoista.

Tuttu kolmijalkainen koira lönkyttää vastaan, vastaan tulee myös tuttu kerjäläinen, se mies, jolla on niin paljon paiseita, että ihossa ei ole yhtään sileää kohtaa. En olekaan nähnyt häntä vähään aikaan. Tervehdin häntä tutulla tervehdyksellä, -Maf korun, en voi auttaa. Kerran annoin Dhakassa kerjäläisäidille paketin, jossa oli Nikon vanhoja sideharsoja, puteli sinkkivoidetta, saippuaa ja lasten kuumelääkettä. Tämän kerjäläisäidin näin joka kerta samoissa liikennevaloissa autonikkunaan koputtelemassa likainen vauva sylissään, mutta paketin saatuaan nainen ei enää koskaan koputtanut meidän auton ikkunaan. Huokaus. Saaliini on neljä vessapaperirullaa.

Janottaa. Ostan lasipullon coca-colaa. Tarkistan, että kruunukorkki on kunnolla kiinni ennen kuin teen kaupat. Kurkkaan myös pillin sisään, en halua imaista ötökkää suuhuni. Meteli ympärilläni on kakofoninen; riksojen kellojen kilinää, työpajojen pauketta, surinaa ja kolinaa. Ihmiset puhuvat kovalla äänellä yrittäen saada asiansa kuuluviin kaiuttimista raikaavan Bollywood-musiikin yli. Katselen ympärilleni, turbaanipäisiä miehiä, vapaana vaeltelevia vuohia, myyntikojuja, pölyisiä katoksia, jotka ovat kuin Indiana Jones-elokuvan lavasteista. Voisi olettaa että milloin tahansa ohjaaja hyppää esiin kulisseista ja huutaa, Poikki, kuvataan uusiksi! Mutta ei, tämä ei ole elokuvaa. Tämä on todellisuutta. Tämä tapahtuu juuri nyt, 2000-luvulla.

Riksakuskit remahtavat nauramaan kovalla äänellä kun saavun teekioskille. Pieni poika pesee eriparisia teekuppeja likaisessa punaisessa ämpärissä. -Sister, äkhön jaben? Nytkö palaat, kysyy riksakuski, joka on lähimpänä ja tarjoaa kyytiä. Enää en ihmettele, että täällä tiedetään kuka minä olen ja mihin minä olen menossa ja mitä minä olen ollut ostamassa. Jostain syystä se saa tuntemaan oloni hyvin turvalliseksi kun istun riksan kyydissä ja katson riksakuskin hikikarpaloiden täplittämää paidanselkämystä. Kuskilla on päällä jokaisen riksakuskin perusvaatetus: lungi ja paitapuseo. Tässä maassa rakastetaan napillisia miesten paitapuseroita. T-paitojakin näkee, mutta paitapusero on ihan ykkönen. Huomaan, että miehen paidanselkämys kukkii hometta. Mutta mikäpä täällä ei homehtuisi.

Home sweet home. Vartija hymyilee minulle leveästi kun sulkee portin perässäni. Purni ja Ima juoksevat luokseni ja tuovat punaisista kukista tehdyn kukkaseppeleen, pujotan sen kaulaani ravisteltuani siitä ensin muurahaiset pois. Silitän Purnin päätä kiitokseksi ja nostan Iman syliin. Niko juoksee luokseni myös ja antaa käteeni keltaisen legopalikan -aarteensa.