Tervetuloa Bankkulan kaivoon...

- Mikä ihme tän oikein sai aikaan? Ja että ihan oma blogi Bangladeshille? ihmettelee mies ja katsoo minua kulmat rutussa, mitä ilmeisimminkin siis hämmästyneenä.

- Tämä blogi olisi pitänyt perustaa jo yli kymmenen vuotta sitten! puolustelen. - Mulla on ollut Bangladeshin kuvat kaikki järjestelemättä ja valokuvakansioihin laittamatta. Mä en ole vain pystynyt siihen aiemmin. Ja tänään kun tapasin Timon junassa se vaan kirkastui mulle: Nyt mä skannaan kuvia pikkuhiljaa koneelle ja kirjoitan sitä mukaan kaikki ne tarinat mitä niiden kuvien mukana esiin nousee. Mun on pakko tehdä se!

Mies katsoo minua yhä tutkivammin ja sanoo vielä muutaman painavan sanan ymmärrettävistä syistä... Vaihdamme vakavia ajatuksia siitä, että millä periaatteella tänne blogiin näitä kuvia ja tekstejä nyt aletaan sitten suoltamaan.

- Kenelle sä kirjoitat? kysyy hän vielä lopuksi.

- Ennen kaikkea itselleni. Terapoidakseni itsenäni. Bangladesh oli mulle liian pitkään musta aukko mun elämässä. Nyt on kulunut ensinnäkin riittävästi aikaa kaikesta, niin että enää tämä ei ole vain järkyttyneen ihmisen tunteenpurkausta. Ja toiseksi, nyt jos koskaan mun on alettava kirjoittamaan ja käymään asioita läpi, kun mä vielä muistan jotakin.

- Mutta entäs se sun ajatus siitä, että muutkin Bangla-Survivorit vois kanssa blogiin kirjoittaa?

-No, katsotaan miten käy. Mut nyt se alkaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

Lantakakut seinällä

Blogista ei ole tarkoitus tulla mikään lannanheittopaikka, vaikka lantakakkukuvalla blogi avataankin. Ehei. Tämä blogi on paljon positiivisempi juttu, sillä tarinoiden myötä heitetään synkät muistot Bankkulan kaivoon!

Welcome to Bankkulan Kaivo!