Oma lehmä ojassa?

Tytökodin portti

Vastaanotto lastenkodilla

Kun ensimmäisen kerran astuin Faridpurissa lastenkodin portista sisään, en voinut kuvitellakaan, kuinka paljon kahdessa vuodessa tulisin oppimaan. Oppisin puhumaan bengalia, oppisin syömään tulista ruokaa, oppisin parinsadan lapsen nimet, oppisin ajamaan autoa riksojen ja lehmien keskellä, oppisin pukemaan päälleni sarin, oppisin tinkimään ostoksista basaarissa, oppisin lukemaan kummallista "rusetteja pyykkinarulla"-kirjoitusta, oppisin rakastaman läpi yön jatkuvaa liikenteen ääntä =riksakellojen kilinää, autontorvien tööttäilyä, oppisin tekemään bengaliruokaa, oppisin suunnistamaan eksymättä basaarin sokkeloissa.

Tyttökoti

Faridpurin lastenkodit oli perustanut suomalainen supernainen Annikki Raatikainen 70-luvulla. Kun tulin tyttökodin johtajaksi vuonna 2000, toiminta oli vakiintunutta ja arki pyöri tietyn rutiinin mukaan sujuvasti. Tyttökodin keittiössä valmistettiin päivittäin ruoka noin 300 ihmiselle: 240 lapselle ja noin 70 henkilökunnan jäsenelle. Ilman sähköä ja puuhelloilla. Lastenkodin lapset kävivät koulua, leikkivät, nauroivat, lauloivat, sairastivat, tervehtyivät, kasvoivat, kuten kaikki muutkin lapset maailmassa. Lastenkodin työntekijät hoivasivat, kasvattivat, opettivat, pyykkäsivät, siivosivat, kokkasivat, lääkitsivät, keittivät teetä, tulivat töihin, olivat lomalla, saivat palkkansa tehdystä työstä kuten kaikki muutkin aikuiset maailmassa.

Keittiöhenkilökunta perkaa kalaa

Tehtäväni oli työskennellä Faridpurin tyttökodin johtajana. Aloittaessa tehtävässä olin 28-vuotias n. vuoden ikäisen lapsen äiti. Uskoin, että koulutukseni (lastentarhanopettaja, kasv.kand) ja aikaisempi työkokemukseni antaisi minulle riittävät eväät selvitä vastuualueestani eli tyttökodin toiminnan johtamisesta. Lastenkodin lasten ikäjakauma oli 4-20 vuotta, tehtäväni käsittivät lastenkodin yleis- ja henkilöstöhallinnon, henkilökunnan ohjaamisen ja kouluttamisen sekä vastuun lasten hyvinvoinnista ja kasvatuksesta. Myös vastuu maksuista ja ostoista, klinikasta ja käsityöosastosta kuului minulle.

Kaksi vuotta myöhemmin, 30-vuotiaana, projektimme päättyessä sain työtodistuksen, jossa kerrotaan hoitaneeni tehtäväni kiitettävästi vaikeissa olosuhteissa. Olen samaa mieltä. Olosuhteet eivät olleet helpot. Bangladesh on ilon ja itkun maa, jossa ainoa mikä on varmaa, on se, että kaikki on epävarmaa.  Bangladesh on monena vuonna rankattu maailman korruptoituneimmaksi maaksi Suomen ollessa siellä toisessa ääripäässä, vähiten korruptoitunut maa. Bangladeshissa ärimmäinen köyhyys, lukutaidottomuus, eri uskontokuntien väliset kiistat, fundamentalismi, tulvat ja rankkasateet, infrastuktuurin kehittymättömyys, valtava väentiheys, hallinnon ja politiikan kaoottisuus ovat osa arkea.

Mikään ajanjakso elämässäni ei ole koskaan ollut yhtä ravisuttava. Maailmankuvani heitti Bangladehissa täydellisen kuperkeikan. Työssäni jouduin kohtaamaan asioita, joihin en pystynyt soveltamaan mitään tuntemaani teoreettisten perusteiden sovellusta tai löytämään ammatillista perusteltua näkökulmaa. Sen sijaan koin pyhää vihaa, olin raivoissani, olin surullinen, olin turhautunut, olin ahdistunut kohdatessani lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, julmuutta, hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä. Huomasin olevani joissakin asioissa ehdoton ja armoton. Löysin ne äärimmäiset ja tinkimättömät arvoni, joista en suostunut luopumaan. Opin lisäksi sen, että vaikka itse jotakin mieltä olenkin vahvasti, se ei tarkoita sitä että koko muun maailman täytyisi olla samaa mieltä kanssani. Mielipiteeni ja käsitykseni arvoa ei vähennä vastakkainen mielipide. Armottomuuteni ja vihani muuttui pikku hiljaa armollisuudeksi. Ei ollut helppoa opetella ymmärtämään kulttuuria, joka oli aivan päinvastainen kuin se, missä itse olin kasvanut.

Tärkein läksyni Bangladeshista oli se että opin ymmärtämään että "jokaisella meistä on oma lehmä ojassa". Tällä tarkoitan sitä, että olemme jokainen oman kasvuympäristömme ja kulttuurimme tuotoksia ja sen vankeja. Väittäisin, että lähtökohtaisesti oma kulttuuri ja siihen kuuluvat arvot ovat suurimmalle osalle ihmisistä tiedostamattomia. Jokaisella kulttuurilla on oma käsityksensä oikeasta ja väärästä, normaalista ja epänormaalista, tavallisesta ja epätavallisesta, arjesta ja juhlasta. Kulttuurishokki ja kulttuurien yhteentörmäykset ovat väistämätön tosiasia, sillä tahdoimme tai emme, olimme siihen valmistautuneita tai emme,joudumme kohtaamaan uuden asian tunteidemme kautta. Miksi tunsin Bangladeshissa niin suurta vihaa? Olin aivan raivon partaalla kohdatessani jatkuvaa välinpitämättömyyttä minulle tärkeissä asioissa. Nyt jo jaksaa naurattaa turhautumiseni liikenteen kaaoksessa tai joutuessani pettymään kerta toisensa jälkeen kun jotakin luvattiin minulle ihan vain siksi koska pelkän lupauksen oletettiin riittävän.

Perhekuva 2002

Nyt osaan olla jo äärimmäisen kiitollinen ajasta Bangladeshissa.  En ole enää niin sinisilmäinen enkä ehdotonkaan. En ole erehtymätön, enkä tiedä kaikkea. Olen oppinut antamaan anteeksi ennen kaikkea itselleni. Teemme kulloisenkin päätöksen aina senhetkisen tiedon varassa.

Olen oppinut sen, että milloinkaan ei ole liian myöhäistä oppia uutta ja muuttaa käsitystään maailmasta. Ja että koskaan ei ole niin kiire ettei olisi aikaa huomata lähimmäinen. Olipa tilanne mikä hyvänsä, aina on aikaa aloittaa keskustelu kysymällä: Bhalo atchen? Mitä sinulle kuuluu?