Apulainen

- Minä en halua apulaista.

- Mutta kun kaikilla on apulainen täällä. Olen löytänyt sinulle todella hyvän apulaisen, Kushumin. Kristityn naisen, kahden teini-ikäisen äidin, jonka olen tuntenut todella pitkään. Kushum on poikakodin ruokariksakuskin vaimo. Kushumin lapset on kasvaneet jo niin isoksi, että Kushumin ei tarvitse enää sen takia olla kotona. Siestan aikana tietysti Kushum menee kotiin, niin kuin kaikki muutkin, mutta palaa sitten taas iltapäiväksi töihin.

- Mutta kun... minä en tarvitse kotiapulaista.

- Totta kai sinä tarvitset apulaista, hämmästyy suomalainen kollegani, joka on asunut maassa jo kahdenkymmenen vuoden ajan. "Usko pois, hyvä apulainen on korvaamaton. Omaani en vaihtaisi enkä antaisi pois mistään hinnasta".

- Mutta kun... apulainen. Jotenkin se ajatus tuntuu niin siirtomaa-aikaiselta ja aikansa eläneeltä. Onhan nyt jo hyvänen aika vuosi 2000! Enhän minä ole Suomessakaan koskaan tarvinnut mitään kotiapulaista. Ja ajatuskin siitä että joku vieras ihminen pyörisi tässä meidän kotona joka päivä touhuamasssa. Siis minkä ihmeen takia?

Näen että kollegani kasvoilla käy ilme, jonka tulkitsen turhautumiseksi.
- Kuule, mitä jos kuitenkin nyt ensin tapaisit Kushumin. Ja antaisit Kushumin auttaa tämän kuukauden, jonka olette täällä lastenkodilla ennen kielikouluun lähtöä. Onhan tässä asunnon siivoamisessa ja kalustamisessa kuitenkin iso homma. Ja Nikonoakin vasta kahdeksan kuukauden ikäinen ja täällä kun on vain sideharsovaippoja ja pesukonettakaan vielä ei ole ja... Päätät sitten että onko Kushum sellainen jonka haluat jatkavan vai että etsitäänkö joku toinen.

- Okei. Jos katotaan nyt tää kuukausi alkuun, mutta ei nyt vielä luvata Kushumille mitään.

Kollegani lähtee hakemaan apulaista paikalle silkkisarin helmat hulmuten. Kollegani on käyttänyt saria jo kaksikymmentä vuotta. Huokaisten nousen ylös eteisaulan korituoleilta ja olen samantien lentää nenälleni. Himputin sari, manailen. Nyin hermostuneena sarin laskoksia takaisin poimuille ja katson tummaksi läikittyneestä eteisen pienestä peilistä kuvajaistani. Asu tuntuu niin oudolta, kuin ilmalta. Käytännössä tuntuu että minulla on päällä puuvilla-alushame ja pieni puuvillainen napapaita. Sarin kangas on niin ohutta, että vaikka sitä on kuuden metrin matkan kieputettuna ympärilleni, sari tuntuu viileältä ja kevyeltä. Silitän upouutta sariani, jonka pukemista olemme tänään harjoitelleet. Olin kapinoinut sarin tarpeellisuutta, mutta alistunut kuullessani että: "Totta kai sinun pitää käyttää saria, ei aikuinen nainen voi kulkea täällä muussa asussa!". Olemme olleet maassa vasta pari päivää, alkuaika pääkaupungissa tehden ostoksia (sarin osto on kyllä ihan oma tarinansa) sekä hoitaen virallisia maahanmuuttoon liittyviä asioita. Tässä maassa mitä ilmeisimminkin rakastetaan leimoja! Tämä apulaiskeskustelu on noussut taas pintan, sillä olemme juuri tulleet katsomaan tulevaa asuntoamme Faridpurin lastenkodin kampusalueella. Tarkoituksena on olla täällä muutama viikko ennen kielikouluun lähtöä Dhakaan. Kaksikerroksinen tyttökodin johtajan asunto on tehty betonista ja tämä toinen kerros johon olemme muuttamassa on rakennettu "niiden suurten tulvien jälkeen", jolloin alakerran asunto oli kokonaan veden alla. Kaukana on ne ajat, jolloin kampusalueella asui useampi suomalainen työntekijä. Kielikoulun jälkeen jäisimme tänne ainoiksi suomalaistyöntekijöiksi poikakodin johtajan lähtiessä vuoden suomilomalle.

Kärpänen pörrää keittiön ikkunalla, näkymä avautuu pellolle. Peltoaukiolla on muovipressusta tehtyjä asumuksia. "Mustalaisia. Tulevat ja menevät. Voi olla että huomenna ovat jo lähteneet." minulle kerrottiin, kun aiemmin ihmettelin pressukylää. Avaan keittiön ikkunan, se liukuu sivuun. Kärpänen puikahtaa ulos. Avattuani ikkunan, huomaan, että asunnon ikkunalasit eristävän jonkun verran tieltä kantautuvaa jatkuvaa riksakellojen kilinää ja Tata-kuorma-autojen töötötystä. "Korjauta hyöteisverkot", kirjoitan listaan.

Tupakeittiöstä avautuu isot lasiset pariovet. Työnnän ovet auki ja huomaan olevani terassilla, josta avautuu rauhallinen näkymä lastenkodin mangopuutarhaan. Terassi on katettu ja terassia kiertää kattoon asti olevat kalterit, joiden välistä tuuli pääsee vapaasti terassille. Kuvittelen mielessäni Nikonoalle kahluualtaan ja ruokailupöydän...

Kiertelen asuntoa odottaessa. Asunto oli ollut jonkun aikaa tyhjillään entisen johtajapariskunnan palattua kotimaahansa. Lastenkodin työntekijät olivat jo siivonneet makuuhuoneen jossa nukkuisimme ja ilmeisesti pahimmat pölyt ja hämähäkinseitit pyyhkineet pois, mutta vielä olisi siivottavaa. Paljon. Kaikki huonekalut olivat korihuonekaluja, joissa oli värikkäät istuinpehmusteet. Mietin mielessäni olisiko miten kallista hankkia uudet yksiväriset päälliset pehmusteisiin. Yritin kuvitella mielessäni asunnon vähemmän värikkääksi ja kirjavaksi.

Asunnossa oli kaksi makuuhuonetta, olohuone ja iso tupakeittiö. Kylpyhuoneessa pitäisi tehdä jotain, pönttö on ruosteesta ruskea (lähtee varmaan vesihiomapaperilla), ja suihkun virkaa toimitti sanko ja kauha. WC:ssä oli vaaleanpunaiset kaakelit ja pyykkihuoneessa vaaleansiniset. Kaikki asunnon seinät olivat eri väriset: sinistä, lilaa, vihreää, keltaista, pinkkiä...

Kävelen takaisin keittiöön. Keittiössä on ruostumattomasta teräksestä oleva suuri tiskipöytä. Seinässä on vesihana altaan yläpuolella. Hanasta tulee kädenlämpöistä vettä, ilmeisesti katolla olevasta tankista. Silmäilen asuntoa ja kuvittelen sinne verhot, matot, tiskipöydälle astiankuivaustelineen. Keittiössä on vanha kaasuliesi ja kaksi valtavan suurta jääkaappia. Avaan jääkaapin oven. Jep, kloriittia tarvitaan. Kirjoitan ostoslistaan vesihiomapaperi, kloriitti, tilaa uusi peili eteiseen, päällystä korituolien pehmusteet. Valkoista maalia seiniin... ja kyllä, valkoista ehdottomasti myös lattiaan. Lattia on tumman kiiltävän harmaata betonia. Okei, onhan keittiön varustelutaso vielä vähän puutteellinen, mutta että apulainen... Vaikka lämmintä tiskivettä ei olekaan ja astianpesukoneesta ei kai voi haaveillakaan, niin mihin tarvitsen apulaista, kun kuitenkin on hella ja jääkaappi ja kattilat ja...

Ovikello kilahtaa. Kiiruhdan takaisin aulaan. Leveäsi hymyilevä Probhudan tervehtii minua runsain sanakääntein englanniksi ja esittelee sitten seurassaan olevan pienen hennon naisen. Naisella on sininen puuvillasari ja kummassakin ranteessa paksut punaiset muoviset rannerenkaat. Musta tukka on vedetty tiukaksi sipuliksi niskaan. Silmät ovat kirkkaat ja tuikkivat.
- Sister, bhalo atchen, amar nam Kushum.
Kättelemme. Puristus on luja ja vahva. Kushumin käsi pieni ja karhea.

Probhudan on yksi englantia puhuvista lastenkodin työntekijöistä. Hän kertoo että kollegani jäi juttelemaan Samin kanssa toimistoon joten hän lupasi toimia tulkkina minulle ja Kushumille.

- Do you speak English, kysyn silti Kushumilta ja Probhudan kiiruhtaa selittämään että juu ei puhu, mutta kyllä vähän ymmärtää.

Huokaisen ja mielessäni mietin, että mitä ihmettä tästä voi tulla. Minulle tulisi apulainen, joka ei puhu englantia, enkä minä bengalia. Wau. Tämän naisen todellakin pitää tietää mitä tehdä.

- Missä olet ollut aikaisemmin töissä?

Probhudan kiiruhtaa vastaamaan ennen kuin edes on kääntänyt kysymystäni Kushumille. Keskeytän ja pyydän että Probhudan kääntää kysymykseni Kushumille. Selitän, että haluan kuulla hänen tarinansa, Kushumin kertomana. Ymmärrän kuitenkin hyvin nopeasti Probhudanin ilmeestä, että ilmeisestikään hänellä ei ole lainkaan samanlainen käsitys tulkin roolista. -Mutta Sister, minä tunnen Kushumin! Me olemme kasvaneet samalla kylällä, hän nauraa.

Okei. Niinpä päädymme tilanteeseen, jossa kysyn kysymyksiä Probhudanilta ja Kushum istuu vieressä hiljaa hymyillen.

Selviää että Kushum asuu viiden minuutin kävelymatkan päässä ja että Kushumilla on 14- ja 15-vuotiaat lapset. Hämmästelen mielessäni sillä mielestäni nainen vaikuttaa ainakin 50-vuotiaalta ellei vanhemmaltakin. Päättelen että ehkäpä Probhudan ei vain muista lasten ikää oikein. Probhudan selittää että Kushum tekee todella hyvää ruokaa ja osaa myös pyykätä käsin ja on kova siivoamaan ja vahva kantamaan vettä ja hyvä hoitamaan lapsia ja osaa myös kyniä kanan ja käyttää silitysrautaa ja on valmis oppimaan kaikkea uutta.

Vai että kyniä kanan ja käyttää silitysrautaa, hymyilen mielessäni. - Mutta missä hän on ollut työssä? Onko hän ollut kotiapulaisena minkälaisissa kodeissa?

- Sister, Kushum on oikein ahkera ja luotettava ja oppii nopeasti, vastaa Probhudan katsoen minuun vetoavasti silmiin.

Totuus alkaa selvitä minulle. Kushum ei ole siis koskaan missään milloinkaan ollut kodin ulkopuolella työssä, eikä hänellä ole mitään ammatillista koulutusta.

- Osaako hän lukea tai kirjoittaa?

Probhudan kysyy tämän kysymyksen nyt Kushumilta. Probuhdan ja Kushum puhuvat pitkään keskenään ja alan jo olla varma, että ilmeisesti nainen on lukutaidoton.

Seuraan sormellani sylissäni olevan sarin takahelman atcholin kuvioita. Sari on valkoista ohutta puuvillavoileeta ja siinä on violetteja ja aniliininpunaisia suuria kukkia, jotka köynnöksen tavoin kiemurtelevat koko kuusimetrisen sarin matkan. Tänään olen oppinut, että vasemman olkapään yli menevä "se sarin toinen pää, se loppupää, takahelma", on nimeltään atchol ja että sen tulee laskeutua vasemman olkapään taakse reiden puoliväliin. Ei yhtään alemmas (ei polveen saakka), opasti suomalainen kollegani. -Muista, että atchol ei saa missään nimessä saada jäädä pakaran päälle. Äläkä istu koskaan sen päälle.

Kushum on vetänyt oman atcholinsa nutturansa päälle kuin hupuksi. Äskeisen keskustelun sävystä ja edessäni istuvien asennoista päättelen että Probhudan on tyytymätön Kushumiin. Kushum näyttää mielestäni vähän pelästyneeltä.

- Kushum kertoi että hän osaa kyllä lukea ja kirjoittaa mutta ei kovin hyvin. Kushum on jättänyt koulunsa kesken mennessään naimisiin, selittää Probhudan.

- Minkä ikäisenä Kushum meni naimisiin?

Bengalinkielinen keskustelu sulkee minut jälleen ulkopuolelle. Pystyn vain seuraamaan äänen painoa, käsien heilumista,  vartalon ja pään asentoa (Kushum on kallistanut päänsä vasenta korvaa kohti ja toistaa tämän tästä hää hää).  Kushumin pää heiluu ja hää hää toistuu keskustelussa usein. Myös Probhudan heiluttaa päätään sivulle. En osaa tulkita elettä. Kyllä? Ei? I am so lost in translation, mietin. En osaa lukea edes nonverbaalia kieltä.

- Kushum on mennyt naimisiin 11-vuotiaana. Poika syntyi kun Kushum oli 12 ja tyttö, kun hän oli 13. Lapset ovat nyt 14 ja 15.

- Siis anteeksi kuinka? Nyt en ihan ymmärtänyt että kuka oli minkäkin ikäinen?

Probuhan alkaa kärsivällisesti selittämään vielä kerran asiaa.

Alan tehdä päässäni yhteenlaskua. Jos Kushum on ollut 12 saadessaan nyt 15-vuotiaan poikansa, hänen tätyy olla 27-vuotias. Saman ikäinen kuin minä.  Ilmeeni on mitä todennäköisesti tyrmistynyt (ihan kaikilla kielillä).

- Sister, me voimme etsiä sinulle toisen apulaisen. Minun siskoni miehen veljen vaimo...

Keskeytän Probudanin ja sanon, että palkkaan Kushumin. Nielen järkytykseni ja hymyilen. -Jos vain sopii, Kushum voi aloittaa heti tänään siivoamalla kanssani asunnon.

- Mutta sister, ethän sinä voi siivota. Ei se ole sinun arvollesi sopivaa, huudahtaa Probhudan.

Päätän olla vastaamatta Probudanille yhtään mitään tästä hänen käsityksestään siitä mikä on minun arvolleni sopivaa. Mielessäni ajattelen että huh huh. Vai että arvolle sopivaa. Senkö takia minä tarvitsen apulaisen? Jotta se olisi johtajan arvon mukaista?

- Tarkoitan, että minä voin näyttää mistä toivon Kushumin siivoavan. Kyllä me pärjäämme. Sovitaanko niin että Kushum puhuu minulle bengalia ja minä hänelle suomea, englantia ja viiton käsilläni. Eiköhän me selvitä.

Nyt olisi vain nieltävä se seikka että minulla olisi apulainen (jota vielä hetki sitten en halunnut, enkä tarvinnut).

Kushum hymyilee ja nousee ylös tuolista. Myös minä nousen kätelläkseni häntä. Kushum kuitenkin kumartuu edessäni polvilleen ja alkaa kaivaa sarinhelmoista jalkaani. Astun pelästyneenä askeleen taaksepäin. Probuhan kiiruhtaa selittämään että tämä on bangladesilainen tapa kiittää ja pyytää siunausta. Probuhan neuvoo minua ojentamaan käteni Kushumin pään päälle.

Olen hämmentynyt. En ollut ikinä voinut kuvitellakaan että joku jonka palkkaisin työntekijäkseni kumartuisi edessäni ja koskisi kädellään jalkapöytiäni ja sen jälkeen otsaansa. Ja että minä sinetöisin työsuhteen laskemalla käteni eteeni kumartuneen päälaelle. Minulla on apulainen.

Oli vuosi 2000. Jos elämä olisi kirja, elämässäni alkaisi nyt uusi luku.