- Sister, sister! kutsuu lastenkodin klinikan sairaanhoitaja minua eteisen verkko-oven takaa.
Suuni on täynnä sämpylää, en pysty vastaamaan. Kotiapulainen menee ovelle, mutta palaa melkein saman tien takaisin ja toteaa:
- Sinun pitää lähteä nyt ihan heti toimistolle!
Kuulen kuinka sairaanhoitaja juoksee poispäin ovelta.
Kello on puoli kahdeksan aamulla ja istun kotona aamiaispöydässä pelkkä sari-paita ja sarin peticot-alushame päälläni. Apulainen kiikuttaa minulle jo silkkisaria samalla kun hörppään loput teestä.
Olen jo oppinut sen, että lastenkodin arjessa voi sattua mitä vain. Juuri viime viikolla leikattiin yhden lastenkodin lapsen umpisuoli paikallisessa yksityissairaalassa. Ja siinä olikin sitten hommaa, jotta ylipäätään löysimme leikkaavan kirurgin (haimme hänet omalla autollamme hänen kotoaan, jossa lääkäri oli sikeässä unessa). Myös siihen meni useita tunteja, että saimme ostettua kaikki leikkauksessa tarvittavat välineet kirurginveitsestä ja ompelulankaan. Ne kun pitää ostaa itse, jos haluaa, että leikkauksessa käytetään mitään steriiliä. Jos jossain, niin tässä työssä tarvitsisi olla muutakin kuin vain kasvatustieteilijä; niin usein joutuu olemaan myös lääkäri (mitä en todellakaan ole) tai poliisi (mitä en haluaisi olla, mutta kun...). Sekavissa ajatuksissa pujottelen hakaneulaa vasemman rintaliivin olkanauhan alle kiinnittääkseni hakaneulalla sarin atchol-helman kiinni saripaidan olkapäähän. Jos hakaneulaa ei kiinnitä kunnolla, on mahdollista, että sari repeytyy tai valahtaa auki. Aikani äheltyäni saan napsautettua hakaneulan kiinni niin että sarin laskoksetkin asettuvat paikoilleen. Potkaisen varvastossut jalkaani ja työnnän verkko-oven auki.
On hiljaista, sillä on loma-aika ja suurin osa lastenkodin lapsista ja työntekijöistä on kotikylillään. Aamu on kaunis, varpuset sirkuttavat aniliininpunaisena hehkuvana Bouganville-köynnöksessä. Nurmikossa kastepisarat kimaltavat auringossa. Siivoojanainen lakaisee palmunoksien ruo'oista tehdyllä varrettomalla luudalla lastenkodin kiiltäväksi kulunutta betonipihaa.
-Bhalo atchen. Khub shundor shokal, na ki? Eikö olekin kaunis aamu, hän tervehtii.
Toimiston ovella sairaanhoitaja puhuu jotakin matalalla äänellä toimistovirkailijan kanssa. Näen heti heidän olemuksestaan, että jotakin todellakin on tapahtunut. Istun toimistonpöytäni ääreen ja katson kysyvästi heitä.
-Misti on palannut kotikylältään, hän tuli juuri äsken yhdessä mummonsa kanssa, aloittaa sairaanhoitaja.
-Misti? Tarkoitatko pikku-Mistiä, sitä yhdeksänvuotiasta?
Samassa ovella seisoo kaksi hahmoa. Molemmat noin 135 senttisiä, toinen kuluneessa ryppyisessä punavalkovihreässä puuvillasarissa, toinen lastenkodin lapsen mekossa. Tunnistan kankaan siksi vaaleanvioletiksi pikkukukalliseksi kankaaksi, jota juuri syksyllä ostin Dhakan vanhasta kaupungista satoja metrejä eri sävyissä. Puvut ompeli lastenkodin oma räätäli tytöille heidän mittojensa mukaan.
Katson lasta enkä ole uskoa silmiäni. Sen täytyy olla Misti, vakuutan itselleni, kun katson hänen tuttua mustaa loivilla kiharoilla aaltoilevaa tukkaansa. Mutta en voi käsittää, miksi hän on tuon näköinen: Kasvot ovat pyöreät kuin täysikuu. Posket niin pyöreät, että silmät ovat melkein umpeen muurautuneet. Mistin kädet ovat valtavan paisuksissa, sormet sojottavat harallaan, niin turvonneet ne ovat.
- Amar pa onek betha, jalkani ovat niin kipeät, sopertaa hän heikolla äänellä.
Katson Mistin paljaisiin varpaisiin ja värähdän kauhusta. Sääret ovat turvotuksesta pinkeät, ne kiiltävät ja voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa Mistin on seistä turvonneilla jaloillaan. Hoitaja seuraa katsettani ja ymmärtää välittömästi tarjota Mistille tuolia, jotta hän voisi istua.
Mistin mummo itkee lohduttomasti ja pyytelee anteeksi. Sairaanhoitaja kertoi, että mummo toi Mistin takaisin kotikylältä, kun Misti alkoi voida niin huonosti. He eivät olleet ymmärtäneet noudattaa Mistin tarkkaa ruokavaliota. Mutta en yhtään ihmettele. Misti on orpo ja hänen ainoa elossaoleva sukulaisensa on tuo iätön ryppyinen valkohiuksinen mummo, joka ei osaa sen enempää lukea kuin kirjoittaakaan. Sairaanhoitaja selittää valkuaisaineesta ja suolasta ja ruokavaliosta mutta en pysty seuraamaan keskustelua, aivoni yrittävät kuumeisesti päättää mitä nyt pitäisi tehdä. Vaikka en olekaan sairaanhoitaja ymmärrän sanomattakin, että Misti tarvitsee välitöntä lääkärin apua ja nopeasti. Samikin tulee toimistolle ja sovimme, että hän lähtee autokuskin kanssa viemään Mistiä välittömästi sairaalaan. Mistin munuaissairaus on ollut jo pitkään hyvällä mallilla, mutta nyt tilanne ei todellakaan näytä hyvältä. Normaalisti 32-kiloinen Misti painaa nyt 56 kiloa.
Niko juoksee toimistoon. Silitän vajaan kaksivuotiaani valkoista silkkitukkaa kun hän kömpii syliini. Anoppini ja appeni ovat juuri parhaillaan vierailulla Bangladeshissa. Myös Elvi ja Heikki tulevat autolle saattamaan sairaalaan lähtijöitä.
-Miksi äiti itkee, kysyy Niko.
-Äiti on surullinen kun Misti on kipeä.
Niko katsoo minua minua sinisillä silmillään ja sanoo: -Äiti puhaltaa Mistiä, sitten Misti paranee.
Seuraavana aamuna puhelin soi varhain. Lääkäri soittaa sairaalasta ja kertoo, että Misti on siirrettävä Dhakaan saamaan parempaa hoitoa. Faridpurissa Mistiä ei kuulema enää osata auttaa.
Alamme puuhata Mistin siirtoa Dhakaan. Lähtisimme matkaan lastenkodin valkoisella pikkupakettiautolla, jonne saataisiin Mistille peti takaosaan. Mukaan lähtisi lastenkodin klinikalta sairaanhoitaja (koska sairaalassa pitää olla aina oma hoitaja mukana). Lisäksi matkaan lähtisi tietysti autokuski sekä minä, Elvi ja Niko. Mukaan pakataan lääkkeitä, huopia, pyyhkeitä ja eväitä. Matka Dhakaan ei ole kuin 140 kilometriä, mutta matkaan voi mennä aikaa kolmesta tunnista yhdeksään tuntiin.
Vaikka autokuski yrittää ajaa muhkuraista tietä mahdollisimman tarkasti, Misti vaikeroi auton takaosassa.
-Sattuu, sattuu, hän itkee.
Niko istuu sylissäni ja katsoo olkapääni yli Mistiä.
-Miksi Misti itkee? hän kysyy.
-Misti on tosi kipeä, siksi Misti itkee.
-Noowa puhaltaa Mistiä, sitten Misti paranee, sanoo hän ja puhaltaa Mistin suuntaan.
Matka tuntuu taittuvan tuttuun tapaansa; jälleen kerran niin hitaasti, niin hitaasti... Miksi juuri tänään pitää olla kaikenmaailman kuljetusviritelmät liikkeellä? On banaanirekkaa, heinäkuormaa, päänsä päällä suuria koreja kantavia turbaanipäisiä miehiä. Milloin tien tukkii pyhä lehmä, milloin kumolleen ajanut linja-auto. Nyt edessä on lavariksa, joka kuljettaa 30-metrisiä bambunruokoja. Ruo'ot keikkuvat osa poikittain riksan lavalla ja kestää aikansa ennenkuin pääsemme ohi. Seuraavaksi vastassa on valtava vuohilauma. Pieni poika valkoisessa lanneasussa yrittää paimentaa laumaansa niin että pääsemme jatkamaan matkaa. Kohta vastassa on bussiasema ja kolhuiset linja-autot ovat tutusti parkkeerattu sikin sokin, matkustajat pakaaseineen puikkelehtivat linja-autojen lomassa etsien omaa autoaan. En totu tähän ikinä, ajattelen mielessäni. Miksi ihmeessä tässä maassa nämä ihmiset eivät osaa tehdä mitään jonkun logiikan mukaan? Miksi ihmeessä linja-autoasemma on keskellä tietä, tai miksi tie menee linja-autoaseman poikki? Tai no, onhan sekin logiikkaa, että ei käytetä logiikkaa. Yritän puhua itselleni järkeä: ärtymykseni ei millään tavalla helpota meitä pääsemään nopeammin Dhakaan sairaalaan.
-Baba, isä, sanoo Misti.
Hän ojentaa käsivarsiaan ja kutsuu isäänsä. Sairaanhoitaja juttelee Mistille ja kertoo kohta minulle että Misti on harhainen. Hän oli kutsunut sairaanhoitajaa isäkseen ja puhunut sairaanhoitajalle kuin isälleen. Mistin isä on kuollut vuosia sitten ja Misti kyllä normaalisti ymmärtää sen, että isä on kuollut.
Saamme paikan joen ylittävältä ferry-autolautalta, sittenkin. Saimme sen viimeisen vapaanaolevan paikan. Vaikka kuski ei minulle mitään sanokaan, arvaan, että hänen on täytynyt lahjoa satamamies. Ajamme lauttaan keltaisen Tata-rekkojen kanssa, onneksi saimme reunapaikan jossa tuuli pääsee puhaltamaan autolle. Yleensä kun joudumme lautan keskiosaan rekkojen keskelle sumppuun. Ferry lähtee liikkeelle ja me alamme syödä eväitä. Kuski hakee meille myös omenoita niitä myyvältä vanhalta mieheltä, jolla pisin parta mitä olen ikinä nähnyt. Katson kuinka kauppias nostaa suuren laakean korin päänsä päälle.
Hoitaja antaa Mistille vettä, mutta näen kuinka Misti ei voi edes juoda. Hän ei pysty nielemään. Mistin pientä vaikerointia kuunnellen juomme vaitonaisina termoskannussa ollutta vahvaa maitoteetä. Niko istuu kuskinpaikalla rattia väännellen ja pärisyttelee. Yhtäkkiä sairaanhoitaja kutsuu minua hädissään:
-Sister!
Katson Mistiä, hoitaja tunnustelelee pulssia.
Hoitaja alkaa itkeä.
-Joiko Misti äsken vettä? Hörppäsikö hän vettä väärään kurkkuun? yritän kysyä. Mutta hoitaja vain itkee ja alkaa huojua edes takaisin. Näen että hoitaja on shokissa eikä pysty tekemään mitään. Kallistan poskeni Mistin suun eteen. En tunne poskellani hengitystä. En löydä myöskään pulssia.
-Elvytys, osaatteko elvyttää? yritän kysyä, mutta hoitaja itkeejo ääneen hysteerisenä. Ei voi olla totta, huokaan mielessäni. Paniikki kylmää selkäpiitäni kun tajuan, että olemme keskellä jokea ja minulla on vastuullani lapsi joka ei hengitä.
-Onko täällä lautalla lääkäriä, huudan auton ovella.
-Täällä tarvitaan lääkäriä! huudan. Ei voi olla totta, mietin aina vain uudelleen. Tämä ei voi tapahtua juuri nyt!
Automme ympärille kerääntyy väkeä. Mutta onko ihme, valkoinen nainen sarissa bengalia puhumassa ja huutamassa että tarvitaan lääkäriä. Lääkäriä mitä ei siis mitä ilmeisimmin lautalta löydy. Menen auton takaosaan ja komennan autokuskin avukseni. Elvi yrittää rauhoitella hysteeristä hoitajaa. Neuvon Sukumarille kuinka hänen tulee painella. Kumarrun antamaan Mistille tekohengitystä. "Taivuta pää taakse, kohota leuka ylös, paina sieraimet kiinni...", yritän muistella samalla kun puhallan voimalla. Näen kuinka Mistin rintakehä nousee, puhallan toisen kerran. Mutta ennen kuin ehdin edes nostaa omaa päätäni ylös, Sukumar on painaa voimalla rintalastaa. Mistin suusta purskahtaa mustaa limansekaista oksennusta, joka osa lentää suuhunikin. Syljen yökkien mönjää pois suustani ja yritän hillitä paniikkiani.
- Äk, dui, tin, char, pach...Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi... laskemme yhteen ääneen. Nikokin yhtyy laskemiseen ja hyppii samaan tahtiin etupenkillä pitäen kiinni kuskinpenkin niskatuesta.
Kymmenen minuutin kuluttua olen aivan poikki. Kyyneleet ovat kastelleet poskeni jo aikoja sitten. Myös Sukumar itkee.
Soitan kännykällä tutulle suomalaiselle lääkärille, Raimolle, joka on Dhakassa Maailmanpankin projektissa töissä. Kerron hänelle tilanteesta. Raimo yrittää selittää minulle, että Mistiä ei olisi elvytys enää voinut pelastaa. Hänen munuaissairautensa oli niin paha, että mitään ei todellakaan olisi enää voitu tehdä. Hänen sisäelimensä yksinkertaisesti ikäänkuin räjähtivät turvotuksesta. Raimo selittää, että todennäköisesti Faridpurin sairaalan lääkäri oli aavistanut tilanteen ja siksi lähettänyt meidät pois hänen sairaalastaan.
Soitan myös Samille lastenkodille. Bangladeshissa hautajaisvalmistelut alkavat välittömästi: Sami lähettää miehet rakentamaan arkkua ja naiset basaarille ostamaan valkoista pukua.
Katson kelloa. Se on varttia vaille kuusi illalla. Aurinko on laskemassa mailleen, auringon silta välkkyy kultaisena joen väreilevässä pinnassa. Nostan peitettä Mistin kasvojen peitoksi. Auton ympärillä alkaa käydä hälinä, viesti kulkee kulovalkean tavoin. Kuski yrittää vihaisena huitoa auton ympärillä tungeksivaa väkijoukkoa kauemmaksi.
-Äiti, Noowa haluaa omenaa.
-Miksi äiti itkee, Niko kysyy minulta samalla kun kuorin hänelle omenaa. Omenankuoret putoavat ruosteiselle ferryn kannelle kyyneleitteni mukana.
-Äiti on surullinen kun Misti on kuollut.
Niko katsoo minua viattomilla sinisillä silmillään ja kallistaa päätään:
-Ei Misti ole kuollut. Misti on mennyt isän kotiin. Misti nukkuu. Misti ei ole enää kipeä.
Ferry saapuu vihdoin joen toiselle puolelle. Joudumme saman tien alkaa taistelemaan paikasta paluulauttaan, sillä meidän pitää palata välittömästi seuraavalla lautalla takaisin Faridpuriin. On tullut jo pimeää ja hautajaisvalmistelut pitää aloittaa vielä tämän vuorokauden puolella. Sukumar onnistuu jälleen saamaan meille paikan lautasta. Olen menettää itsehillintäni aivan kokonaan kun kuulen, että Mististä oli veloitettu matkustajamaksu.
Istun turtana auton kyydissä, Niko nukkuu sylissäni. Kun saavumme lastenkodille, Sami odottaa meitä portilla toimistovirkailijan kanssa. Hyppään autosta ulos, Sami nyökkää vain minulle ja nousee autoon. He lähtevät saman tien sairaalalle saamaan lääkäriltä kuolintodistuksen. Kannan nukkuvan Nikon kotiimme, peittelen hänet sänkyyn ja lysähdän pinnasängyn viereen hysteeriseen itkuun. Elvi tulee luokseni ja taluttaa minut olohuoneen sohvalle.
-Sami ei edes halannut minua, itken Elvin kainalossa. Bangladeshilainen kulttuuri kun ei salli puolisoidenvälisiä hellyydenosoituksia, oli selvää, ettei Sami voinut muuta. Mutta silti.. Elvin rauhoittava puhe saa minua kokoamaan itseni. Kiitollisena halaan häntä. Sanomaton yhteys välillämme on selvää. Minulla on fantastisen ihana anoppi.
Sairaanhoitaja tulee hakemaan minua klinikalle. Misti on pesty ja hänen ylleen on puettu kaunis valkoinen puku, jonka leveässä kauluksessa on pieniä vaaleanpunaisia ruusuja kirjailtuna. Mistin kasvot ovat levolliset, turvotuskin laskenut. Hän näyttää aivan kuin nukkuvan. Nenänsieraimissa pilkottavat valkoiset pumpulipalat kuitenkin kertovat siitä, että hän nukkuu ikiunta. Lastenkodin isommat tytöt ovat vielä hereillä ja he tuovat aniliininpunaisia bouganvillen kukkia Mistin arkkuun.
Arkku nostetaan valkoisen auton takaosaan. Suitsukkeiden savu leijailee autosta, sillä autoon on laitettu arkun viereen useita suitsukkeita palamaan. Yövartija istuutuu auton viereen siniseen muovituoliin. Kuulen kuinka hän alkaa laulaa. Hänen tehtävänään on laulaa arkun vierellä aamunkoittoon asti, kunnes lähdettäisiin ajamaan kohti Mistin kotikylää, jonne ei ole puhelinta. Jossa ei tiedettäisi Mistin kuolemasta ennen kuin olisimme siellä hautajaissaattueemme kanssa.
Kävelen kotiin turtana kaikista tunteista. Ilmassa tuoksuu raskaana suitsukkeen makea tuoksu. Lips-läps läpsyttävät varvastossuni lastenkodin betonisella pihalla. Nousen portaita kotiin sydän raskaana surusta. Kun avaan kotimme verkko-oven, Sami odottaa minua ovella. Hän sulkee minut syliinsä.
Ja me molemmat itkemme.
